Helin kertomus

Hei!
Olen Heli, vuosimallia -64. Olen onnellinen tänään, vaikka sairauteni voi vielä iskeä elimistööni siten, ettei normaali elämäni ole enää samanlaista kuin elämäni nyt. Olen Perhonen! (Kuulostaa ihan AA-kerhon esittelyltä, heh…)

SLE (tai aluksi LED) todettiin minulla vuonna -85. Nuori nainen, jonka elämä oli vielä edessä, ei osannut asiaa kummemmin surra. Tieto sairaudesta tosin helpotti, sillä niveloireisiin ei ollut aiemmin löytynyt mitään pätevää selitystä. Tämän jälkeen kuljin kontrolleissa, mutta itse tauti hellitti, niveltulehduksetkin esiintyivät vain harvoin. Välillä unohdin, että mukanani seuraa nuo kolme kirjainta.

Reilu vuosi sitten, normaali kontrollikäynnillä, lääkäri kertoi, että veriarvoni viittaavat siihen, että tauti on aktivoitumassa. Ensin aloitin Oxiklorinin, sitten myös Prednisolonin. Kortisonia en mielläni syö, sillä aion elää sukuni tapaan iäkkääksi ja tarvitsen luitani siihen. Pelkään siis luukatoa!

Olen synnyttänyt kaksi ihanaa tytärtä, esikoinen vuonna 1990 ja kuopus vuonna 1998. Välissä keskenmenoja, joiden lukumäärästä en edes ole ihan varma. Mutta odotukset ja synnytykset sujuivat ihan hyvin. Jälkimmäisessä tapauksessa hepariini pistosten ehkäistessä istukkaveritulppaa.

Masennus vaivaa aika ajoin minuakin, kuten näköjään useita perhosia. Onneksi ympärilläni on rakastavia ja ymmärtäviä ihmisiä, joiden avulla pääsen takaisin elämään kiinni. Olen kiitollinen heille!

Tämän tarinani halusin tänne kirjoittaa muille luettavaksi ja siksi, että tuntisimme olevamme yhdessä toistemme tukena.

Ensi viikolla menen ensimmäiseen SLE-tapaamiseeni, tätä ennen en ole törmännyt toisiin perhosiin. Toisaalta vähän pelottaa… kohtaanko kovinkin sairaita ihmisiä, näenkö heissä omankin tulevaisuuteni, osaanko olla tueksi muille, ovatko toiset minulle tueksi. Ainakin nämä Perhoset-sivut  ovat auttaneet minua. Kiitos!

Print Friendly, PDF & Email